Olen aina pitänyt baletista. Pienenä olisin halunnut tanssia balettia ja haaveilin ballerinana olosta. Ala-asteella ahmin balettiaiheisia nuortenkirjoja ja tepastelin kotona pitkissä reisiin asti ulottuvissa säärystimissä. En koskaan kuitenkaan ole harrastanut balettia tai edes käynyt katsomassa yhtäkään näytöstä. En ole hoikka ja siro enkä missään nimessä notkea, tanssijan vartalo on minulle aina ollut vain kaukainen unelma. Paino nyt noin yleisesti on minulle aina ollut hieman ongelmallinen ja kipeäkin asia, jonka on vaikuttanut myös siihen, että en koskaan vakavissani ole lähtenyt harrastamaan minkäänlaista tanssia vaikka tanssimisesta nautinkin.
Black Swanin tarina sijoittuu balettimaailmaan ja sen kehyskertomuksena on Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi. Pohjimmiltaan elokuva on kuitenkin Ninan (Natalie Portman) kasvukertomus, Ninan joka paikoitellen tuntuu itsekin elävän Joutsenlammen tarinaa. Kumpi Ninan lopulta onkaan valkoinen joutsen Odette vai musta joutsen Odile?
Black Swan on saanut ylistävien arvioiden lisäksi myös kritiikkiä, etenkin uskottavuudestaan. Hesarin arviota lainatakseni ”käsikirjoitus vie tarinaa loppua kohti hieman uskottavuuden kipurajoille”. Itse sanon tuollaisen arvioinnin olevan täyttä potaskaa! Black Swan on kuvaus ihmisestä jonka täydellisyyden tavoittelu ja ylenmääräinen stressi saa katkeamispisteeseen ja jonka hiljalleen pirstaloituvaa mielenmaailmaa pyritään peilaamaan katsojalle kuvauksellisin ja käsikirjoituksellisin keinoin. Oma tulkintani on, että Nina sairastaa paranoidista skitrofreniaa, ilmeisesti sairaus puhkeaa elokuvan tapahtumien aikana. Mahdollisesti jopa ekstaasilla on voimistava vaikutus aisti- ja kuuloharhoihin. (Hulluus ja luovuus kulkevat usein käsikädessä.)
Minuun Black Swan teki uskomattoman vaikutuksen. En edes tajunnut kuinka syvästi uppouduin elokuvan maailmaan ja jännitin itseni kireäksi kuin viulunkieli seuratessani Ninan kamppailua itsensä ja ympäristönsä kanssa. Lopputekstien alkaessa pyöriä kankaalla sain hervottoman itkukohtauksen ja tärisin ja lähes hyperventiloin pidemmän aikaa. Jännitystilani ilmeisesti kasvoi tasaisesti koko elokuvan ajan ja lopussa sen oli pakko jotenkin purkautua.
Viimeksi yhtä voimakkaan reaktion on saanut aikaan Lars von Trierin Dancer in the Dark, silloin kotisohvalla. Reagoin yleensäkin erittäin helposti elokuvissa/kirjoissa erittäin iloisiin tai erittäin surullisiin hetkiin itkemällä, mutta yleensä reaktioni eivät ole ihan tätä luokkaa. Melkein itsekin säikähdin tunteenpurkaustani. Ehkä lopulta näin Ninassa enemmän itseäni (ja läheisiäni) kuin aluksi tajusinkaan.
Elokuvan jälkeen oli tyhjä ja epätodellinen olo. Tuntui väärältä marssia tyhjästä ja hämärästä salista suoraan kirkkaasti valaistuun aulaan jonka kokolattiamatto antaa periksi kenkien alla. Leffa sai minut tekemään kaksi päätöstä. Kun Kansallisbaletti seuraavan kerran esittään Joutsenlampea menen katsomaan sen sekä aion ihan oikeasti pudottaa painoa noin 5-15 kiloa. Saatanpa rohkaistua ja ilmoittua aikuisbalettiinkin jossain vaiheessa. Katsotaan. Minusta ei ehkä koskaa tule tanssijaa, mutta voin ainakin ohjata itseni terveellisemmälle uralle.
Minulta Black Swan saa suvereenisti viisi tähteä ja suosittelen sen katsomista ihan jokaiselle riippumatta siitä pitääkö baletisa vai ei.
p.s. Jos ette vielä ole niin tehneet, tsekatkaa myös Jangsaran Black Swan inspiroitunut meikki ja lukekaa Marian Black Swan juttu.
Miten ihana arvostelu! Mä oon kans vollottanu vuolaasti tolle leffalle kun olen sitä uudemman kerran katsonut… Aivan mieletön leffa kyllä, tää tulee päätymään mun hyllyyni aivan ehdottomasti! Tulis jo dvd/blu-raylle!
Maria: Mun melkein tekis mieli, mennä kattoon tää leffaan uudestaan 😉 Ehkä mo tokalla kerralla oisin hiukan rauhallisempi.. Ehkä..
Kannattaa ihan oikeesti mennä sinne aikuisbalettiin! Mä uskaltauduin ite menemään viime syksynä, enkä ole hetkeekään katunut. Siis en ole koskaan harrastanu mitään liikuntaa, vaan välttänyt sitä viimeiseen asti. Menin sinne ihan rapakunnossa, hyvä et jaksoin sen tunnin seistä siinä tangon vieressä, kun jalkalihaksetki oli jo niin surkastuneet. Samoin suorilla polvilla kurottaessani maata kohti, yletyin just ja just polvien alapuolelle. Nyt mulla on kunto jo tosi hyvä, jaksan ihan arkielämässäkin paljon paremmin. Lattiaan kurkottaessa enää kaks senttii puuttuu, sen verran saan vielä parannettua täs kahdessa viikossa ennen kuin baletti loppuu. 🙂
Äläkä turhaan mieti sun vartaloas. Tuolla kurssilla jossa olen, on ainakin kaiken näköstä ja kokosta porukkaa!
En tiedä mimmonen meininki jossain tanssioppilaitoksissa on, mut ainakin kansalaisopistossa on kivaa. Liikkeitä opetellaan täysillä, mut ei kuitenkaan hampaita kiristellen.
Vähän oon ite miettinyt et pitäiskö syksyllä mennä oikeen tanssioppilatoksen kursseille, koska tavotteena olis kymmenen vuoden sisällä päästä tanssii sellasilla oikeilla kärkitossuilla. 🙂
PS. Leffan kävin myös kattomas, ja se teki munhunkin vaikutuksen! Välil sitä aina heräs todellisuuteen, ja muistiki istuvas turvallisesti leffateatterissa. 😀