Arkistot: kesäkuu 2011

Pääsiäinen 2002, Suomu. Viimeinen päivä viimeinen lasku. Sukset nappaa liikaa vauhtia ja yritän jarruttaa, kaikki ei mene putkeen, sukset menee ristiin ja minä teen luultavasti varsin komean näköisen voltin ja mätkähdän maahan. Pipo ja sauvat jää noin metrin ylemmäs minusta, mutta sukset ei irtoa monoista. Takanani tulee lautailijapoika joka pysähtyy kohdalleni ja kysyy onko kaikki ok. Olen vielä hiukan tokkurassa rajusta kaatumisestani, mutta kun mikään paikka ei satu sanon, että kaikki ok. Istun vähän aikaa lumessa tasaamsaa hengitystä ja sydämen sykettä. Hetken päästä irrotan vasemman monon suksesta ja hivuttaudun ylärinteeseen hakemaan pipon ja sauvat. Yritän nousta pystyyn ja laittaa vasempaa monoa takaisin kiinni sukseen, mutta polvi menee alta. Yritän uudestaan ja polvi menee taas alta. Kolmannella kerralla uskon, että ei se penteleen polvi vaan pidä painoa millään. Alan mennä hiukan paniikkiin, mutta kipua ei tunnu edelleenkään missään. Rinne on hiljainen sinä päivänä, mutta onneksi nään muutaman laskettelijan tulevan rinnettä ala. Huidon heille ja pyydän hakemaan apua koska en pääse omin voimin alas.

Moottorikelkka saapuu noutamaan minua ja toimittaa laskettelukeskuksen lääkärin luo. Isoveljeäni kuulutetaan ja hetken päästä hänkin saapuu lääkintämökkiin. Lääkäri tutkiskelee jalkaa ja vääntelee sitä ja totetaa, että ilmeisesti ristiside on venähtänyt/revennyt, mutta tuskin poikki. Jalka laitetaan siteeseen ja isoveli kantaa minut autolle. Polvi tuntuu kummallisella tavalla löysältä. Illan kuluessa polvi alkaa turvota ja jossain vaiheessa sidettä on pakko löysentää koska varpaista menee tunto. Seuraavana aamuna polvi on niin turvoksissa, että jalka ei taitu lainkaan.

Raumalla isoveli ajaa suoraan ensiapuun jossa pääsen nopeasti toimenpidehuoneeseen. Polvestani poistetaan nestettä paksulla punktioneulalla. Polvi röntgenkuvataan ja pientä kalkkisaostumaa luullaan murtumaksi. Saan kaksi vaihtoehtoa, joko jään sairaalaan yöksi tai jalka kipsiin ja pääsen kotiin. Valitsen kipsin. Pari päivää vietän nilkasta reiteen asti ulottuvassa kipsissä jossa jalkaa ei voi taittaa ollenkaan. Lopullinen diagnoosi tulee tähystyksen jälkeen, eturistiside on niin pahasti riekaleina, että sitä on mahdoton pelastaa. Syksylle uusi leikkausaika jolloin polveen rakennetaan uusi nilvelside omasta jänteestä.

En ole koskaan osannut ajatella arpeani, joka koko komeeudessaan on reilu 10 senttiä pitkä ja paksuimmasta kohtaa noin sentin leveä sellaisena asiana, jota minun tulisi häpeillä tai peitellä. Pitkän arven lisäksi polvessa on viisi pienempää arpea tähystyksistä. Toisin kuin huono ihoni jota yritän parhaani mukaan peittää meikillä, arpeni on lähes neutraali asia jonka olemassaolon helposti unohdan.

En ole sinut lyhyiden shortsien kanssa, ne ovat kyllä mukavia jalassa ja kesällä oleilen kotona useinkin shortseissa, mutta julkisille paikoille lähtiessä vedän mieluiten shortsien alle caprilegginssit. Ensimmäisen lomaviikkoni helteissä jouduin sitten lähtemään ihmisten ilmoille shortsit jalassa, mutta ilman leggareita. Kuljeskellessani Jumbon käytävillä huomasin muutamankin ohi kulkevan ihmisen jäävän tuijottamaan jalkojani pidemmäksi aikaa kuin on normaalia. Olin tietenkin sitä mieltä että, ihmiset tuijottaa selluliittejäni. Oli muutenkin epävarma olo lyhykäisissä shortseissa, joten ihmisten viipyilevät katseet ei yhtään parantanut tilannetta. Yritin antaa epävarmuuksien jääd taka-alalle ja keskittyä siihen, että onneksi mulla on aika kapeat nilkat ja kivat uudet gladiaattorisandaalit jalassa. Jatkoin kuljeskelua ja jossain välissä satuin katsahtamaan alaspäin jalkoihini. Sillä hetkellä tajusin miksi ne muutamat ihmiset olivat tuijottaneet jalkoihini normaalia pidempään, arpeni takia tietenkin. Lyhyissä shortseissakin olin täysin unohtanut jalkaani koristavan arven.

p.s. tuntuu, että iho alkaa hiljalleen rauhoittua. uusia finnejä ei ole pahemmin tullut ja leuassa sekä huulen yläpuolella itsepintaisesti kököttävätkin alkavat hiljalleen antaa periksi. aurinko siis paistaa risukasaankin.