Pääsiäinen 2002, Suomu. Viimeinen päivä viimeinen lasku. Sukset nappaa liikaa vauhtia ja yritän jarruttaa, kaikki ei mene putkeen, sukset menee ristiin ja minä teen luultavasti varsin komean näköisen voltin ja mätkähdän maahan. Pipo ja sauvat jää noin metrin ylemmäs minusta, mutta sukset ei irtoa monoista. Takanani tulee lautailijapoika joka pysähtyy kohdalleni ja kysyy onko kaikki ok. Olen vielä hiukan tokkurassa rajusta kaatumisestani, mutta kun mikään paikka ei satu sanon, että kaikki ok. Istun vähän aikaa lumessa tasaamsaa hengitystä ja sydämen sykettä. Hetken päästä irrotan vasemman monon suksesta ja hivuttaudun ylärinteeseen hakemaan pipon ja sauvat. Yritän nousta pystyyn ja laittaa vasempaa monoa takaisin kiinni sukseen, mutta polvi menee alta. Yritän uudestaan ja polvi menee taas alta. Kolmannella kerralla uskon, että ei se penteleen polvi vaan pidä painoa millään. Alan mennä hiukan paniikkiin, mutta kipua ei tunnu edelleenkään missään. Rinne on hiljainen sinä päivänä, mutta onneksi nään muutaman laskettelijan tulevan rinnettä ala. Huidon heille ja pyydän hakemaan apua koska en pääse omin voimin alas.
Moottorikelkka saapuu noutamaan minua ja toimittaa laskettelukeskuksen lääkärin luo. Isoveljeäni kuulutetaan ja hetken päästä hänkin saapuu lääkintämökkiin. Lääkäri tutkiskelee jalkaa ja vääntelee sitä ja totetaa, että ilmeisesti ristiside on venähtänyt/revennyt, mutta tuskin poikki. Jalka laitetaan siteeseen ja isoveli kantaa minut autolle. Polvi tuntuu kummallisella tavalla löysältä. Illan kuluessa polvi alkaa turvota ja jossain vaiheessa sidettä on pakko löysentää koska varpaista menee tunto. Seuraavana aamuna polvi on niin turvoksissa, että jalka ei taitu lainkaan.
Raumalla isoveli ajaa suoraan ensiapuun jossa pääsen nopeasti toimenpidehuoneeseen. Polvestani poistetaan nestettä paksulla punktioneulalla. Polvi röntgenkuvataan ja pientä kalkkisaostumaa luullaan murtumaksi. Saan kaksi vaihtoehtoa, joko jään sairaalaan yöksi tai jalka kipsiin ja pääsen kotiin. Valitsen kipsin. Pari päivää vietän nilkasta reiteen asti ulottuvassa kipsissä jossa jalkaa ei voi taittaa ollenkaan. Lopullinen diagnoosi tulee tähystyksen jälkeen, eturistiside on niin pahasti riekaleina, että sitä on mahdoton pelastaa. Syksylle uusi leikkausaika jolloin polveen rakennetaan uusi nilvelside omasta jänteestä.
En ole koskaan osannut ajatella arpeani, joka koko komeeudessaan on reilu 10 senttiä pitkä ja paksuimmasta kohtaa noin sentin leveä sellaisena asiana, jota minun tulisi häpeillä tai peitellä. Pitkän arven lisäksi polvessa on viisi pienempää arpea tähystyksistä. Toisin kuin huono ihoni jota yritän parhaani mukaan peittää meikillä, arpeni on lähes neutraali asia jonka olemassaolon helposti unohdan.
En ole sinut lyhyiden shortsien kanssa, ne ovat kyllä mukavia jalassa ja kesällä oleilen kotona useinkin shortseissa, mutta julkisille paikoille lähtiessä vedän mieluiten shortsien alle caprilegginssit. Ensimmäisen lomaviikkoni helteissä jouduin sitten lähtemään ihmisten ilmoille shortsit jalassa, mutta ilman leggareita. Kuljeskellessani Jumbon käytävillä huomasin muutamankin ohi kulkevan ihmisen jäävän tuijottamaan jalkojani pidemmäksi aikaa kuin on normaalia. Olin tietenkin sitä mieltä että, ihmiset tuijottaa selluliittejäni. Oli muutenkin epävarma olo lyhykäisissä shortseissa, joten ihmisten viipyilevät katseet ei yhtään parantanut tilannetta. Yritin antaa epävarmuuksien jääd taka-alalle ja keskittyä siihen, että onneksi mulla on aika kapeat nilkat ja kivat uudet gladiaattorisandaalit jalassa. Jatkoin kuljeskelua ja jossain välissä satuin katsahtamaan alaspäin jalkoihini. Sillä hetkellä tajusin miksi ne muutamat ihmiset olivat tuijottaneet jalkoihini normaalia pidempään, arpeni takia tietenkin. Lyhyissä shortseissakin olin täysin unohtanut jalkaani koristavan arven.
p.s. tuntuu, että iho alkaa hiljalleen rauhoittua. uusia finnejä ei ole pahemmin tullut ja leuassa sekä huulen yläpuolella itsepintaisesti kököttävätkin alkavat hiljalleen antaa periksi. aurinko siis paistaa risukasaankin.
On jännää miten usein ihmiset jää möllistelemään arpia, vaikka niitä näkee ”joka puolella”. Usein kuitenkin lapset ja nuoret ovat vähemmän häveliäämpiä ja katselevat avoimemmin.
Hyvä, ettet häpeile; siitähän ei hyödy kukaan. Hurja tuo tarina, kun ei päästy heti korjaamaan. Onneksi kaikki kääntyi lopulta hyvin. Toimiiko polvi samoin kuin ennenkin?
Kuulostaa tosi pahalta toi kaatuminen ja etenki sitä seuranneet asiat! ://
Mullakin on arpirykelmä oikean käden kyynärpään alla, enkä oo ikinä tajunnu häpeillä sitä. Musta arvet tuo jotenkin oman ronskiutensa koko pakettiin, oonko sitten outo kun tykkään siitä…? :DD Joskus jopa toivon ettei toi parannu koskaan täysin, muistanpahan aina olla varovaisempi polkupyörän ja isokivisellä/soraisella tiellä alamäkeen ajettaessa :DD
– Hannavee
http://likoorikahvi.blogspot.com
OIH. RUpesin oikeasti itkemään kun luin tämän, minulle kävi nimittäin TÄSMÄLLEEN samalla lailla rinteessä helmikuussa… Nyt parantelen jalasta tähystysarpia ja yhtä isompaa arpea. Onneksi oma ristisiteeni ei mennyt poikki jaa se kiskaisi palan luuta irti – tai no, kumpi on parempi, jalka ei suoristunut kunnolla moneen kuukauteen. Mutta kaikki jalkojen turpoamiset ja punktioneulat ja eturistisiderepeämäepäilyt kävin läpi !
Emma: Mun pällistelijät oli kyllä sellaisia nelikymppisiä, eli ei mitään nuoria 😉 Polvi on palautunut lähes normaaliksi. Pintatunto ei ole leikkauskohtaan palautunut ihan kokonaan ja välillä polvi tuntuu normaalia löysemmältä ja rutisee kyykkyyn mennessä. Normaalisti voi kuitenkin urheilla, tosin salilla jalkaprässi tuntuu vähän ikövältä Onnettomuudesta on siis jo kymmenisen vuotta aikaa.
Hannavee: Arvet kertoo elämästä, sellaisen asenteen minä olen ottanut 🙂
G: Stemppiä paranteluun! Se on rakkaa, mutta kyllä tunnelin päässä on valoa 😉 Mulla oli sekä tähystyksen, että avoleikkauksen jälkeen polvi tosi pitkään jäykkä ja ei taipunut kunnolla. Silloin kun uusi nivelside rakennettiin polvessa piti pitää metallista tukea (ei siis mitään luuhun pultattavaa) jossa säädettiin polven taittumiskulmaa muutaman kerran. Pitkään aikaan polvea ei siis saanut taivuttaa kuin ihan hiukan jotta siirre kiinnittyisi kunnolla.
Oih /; Minulla murtui maaliskuussa 2009 oikea käsi laskettelurinteessä, koska tipuin laasketteluhyppyristä, noin kolmesta metristä oikealle kyljelleni. Oikea puoli kropasta oli kipeä noin pari viikkoa, ja joka paikkaa särki. Iho ei kuitenkaan mennyt rikki mistään paikasta, paitsi tosiaan se käsi… Menimme illalla lääkäriin, ja lääkäri sanoi, että käteni ei ollut murtunut. En suostunut uskomaan, että se olisi pelkästään nyrjähtänyt, mutta lähdimme silti kotiin. Viiden päivän päästä menimme uudestaan, koska ajoittain mun käsi roikkui vapaana, enkä pystynyt käyttämään sitä. No, tietty se oli murtunut… ): Koska en saanut heti kipsiä, niin käsi joutui olemaan paketissa tavallista pidempään.
Arpia en tietääkseni omista yhtäkään 😮 Tai no jos siristän silmääni oikessa valossa, niin luomivaossani näkyy kuoppa, koska veljeni ampui minua kuulapyssyllä 😀
Mä olen hirmu epävarma arvistani ja en ole vielä sinut niiden kanssa. Mulle on tehty vatsaontelon tähystys 2 kertaa ja arvet ovat sen mukaiset: napa on ”halkaistu” 2 kertaa + kummallakin lonkkaluulla viillot. Etenkin navan paksu ja karmean näköinen ”halkaisuviilto” sekä tikkien jälkeen tulleet pallerot ovat kamalat. napani näyttää ihan kirkkoveneeltä… En tiedä mikä siinä on, mutta ottaisin mieluummin arven vaikka kasvoihin kuin napaani 🙁 Onneksi arvet eivät näy kovin monelle, enkä ole antanut niiden häiritä esim. rannalla oloa. Itseäni vaan oksettaa katsoa arpea ja ajatella että napa on ollut kahtia… Miehelläni on polvissa (kummassakin siis) samanlaiset arvet kuin siulla ja ehkä vähän pahemmat vielä. Hän on niistä hyvin tietoinen ja mä huomasin ne vasta 2 vuoden seurustelun jälkeen 😀
Itse en kiinnitä toisten arpiin juuri mitään huomiota, mutta tuo napa-arpi on itselle vielä arka kohta.
Mulla on niskassa (tai niskasta selkään se kulkee) yli 10 cm leikkausarpi, jota ei tosin näe yleensä, koska tukka peittää sen verran ja paitakin yleensä. Mutta näkyyhän se tukka kii ja jos on vähänkään avonaisempi paita, mutta en koskaan mieti sitä esim. juhlavaatteita valitessa (siis yleensä mulla on juhla-asun kaa tukka kii ja joku avarahko mekko, ainakin kesäisin), vaikka joku saattaisi sitä peitellä. Harvemmin kukaan mitään kysyykään siitä, enkä itse edes muista sitä 😀
Mä katkaisin ranteeni moottoripyöräonnettomuudessa muutama vuosi sitten, tätä sitten operoitiin leikkauksella. Tuloksena 10 cm ronski arpi, jonka tekee vielä mahtavammaksi periytyvä arven liikakasvu. Itse en koko arpea enää muista tai noteeraa (saatikka peittele), mutta aina välillä tulee kyllä huomattua sivuttaisia katseita esim. töissä asiakastapaamisissa. Kyllähän yksi työkaveri jopa oli kuulemma pohtinut, että olinko yrittänyt itsemurhaa…