Ole luonana aina sijoituu dystopiseen versioon 1990-lopun Englannista. Se voisi kehyksiltään olla scifi kirja (ja sellaiseksi se usein luokitellaankin), mutta vaikka puitteet ja maailma sinällään täyttävät scifin vaatimukset ei Ole luonani aina ei ole edes kunnolla pehmeää scifiä. Mielestäni kirja on kasvutarina, ihmissuhdekolmiodraama, ei scifi kauhutarina kuten TIME sanoo. Sama tarina voitaisiin sijoittaa mihin tahansa ympäristöön, mutta dystopinen Englanti ja riipaisevan surullinen kehyskertomus alleviivaa kirjan teemoja ja kärjistää tilanteen äärimmilleen.
Voisi helposti kuvitelle, että Ishiguro on kirjallaan halunnut tarkastella geeniteknologian kehityksen mukanaan tuomia ongelmia, sen vaikutusta ihmiseen ja kyseenalaistaa tieteen päämääriä ihmiselämän pidentämiseksi. Näin kuitenkaan ei ole. Kloonaamiseen ja elinluovutukseen liittyvät asiat ovat vain taustaa, kehys jonka sisään todellinen kertomus kirjoitetaan. Kirjan keskiössä on ystävyskolmikko, Tommy, Kathy ja Ruth jotka kasvavat eristyksissä muusta maailmasta englantilaisessa sisäoppilaitoksessa.
Kathy, romaanin minäkertoja, ei etsi myötätuntoa, ei surkuttele omaa kohtaloaan. Hän selostaa kolmikon elämää raadollisesti ilman turhaa tunteilua. On kuin Kathy katsoisi kolmikon elämää ulkopuolelta kylmän analyyttisesti. Kathy kuten muutkin luovuttajat, hyväksyvät kohtalonsa hiljaisesti mukisematta. Kenellekään ei tunnu juolahtavan mieleenkään, että koko kuviossa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Kukaan ei varsinaisesti kapinoi systeemiä vastaan vaan haaveilua toisenlaisesta elämästä käytetään selviytymiskeinona kun puksutetaan vääjäämätöntä kohtaloa kohti.
Kirja kertoo paljon, mutta jättää paljon auki. Itse huomasin lukiessani mietiväni sellaisia asioita kuin mitä elimiä luovutetaan? Miten kloonin on mahdollista olla elossa vielä kolmen luovutuksen jälkeen? Kyllähän ihminen tietysti pystyy elämään yhdellä munuaisella ja yhdellä keuhkolla ja esimerkiksi verta ja kudosta voi eläväkin luovuttaja luovuttaa, mutta entä muut elintärkeät elimet? Kuinka paljon klooneja on? Nämä asiat ovat tietysti lopulta täysin epäolennaisia kirjan kannalta ja lopulta näiden asioiden selittämättäjättäminen teki kirjan maailmasta todellisemman.
Kannattaako Ole luonani aina sitten lukea? Jos odottaa pohdiskelua kloonaamisen etiikasta, ei. Jos taas haluaa lukea riipaisevan kasvutarinan kolmen nuoren elämästä, kyllä. Kirja ei ole helppo, se on surullinen jopa melankolinen ja saa lukijan ajoittain turhautuneeksi ja vihaiseksi. Kirjan henkilöhahmoja tekisi mieli ottaa hartioista kiinni ja ravistella heidät hereille tajuaam oman tilanteensa epäoikeudenmukaisuus. Kirjassa on kuitenkin myös elämäniloa ja onnea. Kun elämä on ennalta määrätty pienetkin asiat muuttuvat merkityksellisiksi ja tärkeiksi.
Onko kukaan lukijoista lukenut kirjaa tai nähnyt elokuvaa? Mitä piditte?
Olen katsonut elokuvan ja tykkäsin kyllä kovasti.
Elokuva oli koskettava ja tosiaan itsellenikin tuli välistä tarve ravistella päähenkilöitä ja saada heidät tajuamaan että heidän tilanteensa ei ole oikein.
Hei, olen silloin tällöin lukenut blogiasi, kiitoksia erinäisistä vinkeistä, joita täältäkin on bongattu 🙂
Katsoin juuri eilen elokuvan ja luin kirjan kesän alusssa. Omat tunteeni olivat aika samat kuin sinulla. Eniten kirjassa vetosi ja vaikutti juuri se, ettei kyseessä ollut mikään ”syväluotaava” eettinen pohdiskelu (koska silloin asiat helposti vaikuttavat loppuunpureskelluilta ja saarnaavilta), vaan vaikuttavuus syntyi siitä, että lukija annettiin itse vetää johtopäätöksensä.
Sinänsä kyllä hieman ärsytti se, etteivät kloonit kapinoineet tai kyseenlaistaneet kohtaloaan millään tavalla, jotenkin ihmisluonnolle ja mille tahalle eliölle on biologiassa niin vahvasti selviytymisvaisto.