Eilisen meikkipostauksen jälkeen onkin hyvä hiukan pohtia suhdettani meikkaamiseen ja erityisesti meikkaamattomuuteen. Meikkaamisella on ollut minulla aina kahtalainen merkitys. Se on sekä ihon ”virheiden” peittämistä, että luovaa itseilmaisua ja rentouttavaa harrastamista. Vielä alunparikymppisenäkin tunsin tarvetta meikata aina ulos lähtiessä. Meikkaaminen ei ollut niinkään rutiini vaan enemmänkin tietyllä tapaa pakko. Finnit, vanhat arvet, ihon punoitukset ja tummat silmänaluset oli pakko saada piiloon. Usein arkimeikkini meikkini käsitti vain meikkivoiteen, peiteaineen, puuterin ja ripsivärin, toisinaan myös aurinkopuuterin. Huulipunat ja silmämeikit saivat odottaa rentoja hetkiä ja viikonlopun menoja.
Viime aikoina minulla on ollut kaksi ääripäätä. Lähes äärimmilleen meikattu ja tällätty Heidi ja täysin luonnollinen meikkaamaton Heidi. Blogini saattaa antaa minusta kuvan ihmisenä, joka on aina vimpan päälle ja tärkätty ja tällätty, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Työkaverini näkevät minut useimmiten ilman meikkiä kuin meikattuna. Useimmiten meikkaan edes kerran viikossa, mutta on niitä sellaisiakin viikkoja kun en meikkaa kertaakaan, harvemmin tosin. Viime viikolla meikkasin kahtena päivänä, lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina omaksi iloksi ja saadakseni materiaalia blogiin ja sunnuntaina koska olimme menossa teatteriin ja syömään anoppini kanssa.
Minulla on aina ollut varsin hyvä itsetunto, mutta aknesta kärsineenä kasvojeni iho on ollut suurin epävarmuuteni lähde. Ihon parannuttua ja iän kartuttua on ihoepävarmuutenikin rapissut pois. Toki minullakin on huonoja päiviä jolloin peilistä tuntuu tuijottavan Heidi, jonka ulkonäössä ei ole mitään hyvää, mutta ne ovat aina vain huonoja hetkiä, jotka menevät ohi. Vaikka kasvoissani olisi muutama näppy, iho olisi epätasaisen värinen vanhojen finnien jäljiltä ja silmänalusilta paistaisi kuutamon lailla huonosti nukutut yöt, en tunne enää pakkoa piilottaa niitä meikkin alle. Toki edes kevyesti ehostettu nassu näyttää aina vähän pirteämmältä ja kivemmalta peiliin katsoessa, mutta ei siitä meikkaamattomassakaan naamassa lopulta mitään vikaa ole. Meikkaamisesta on tullut valinta.
Meikkaamisesta on tullut myös korostetusti nimenomaan rentouttava harrastus, itseilmaisun keino ja tapa laittautua. Lähtiessäni kylään, ravintolaan tai viettämään iltaa kaverien kanssa meikkaan aina. Se kuuluu asiaan ja saa olon tuntumaan ”juhallisemmalta”. Joskus meikkaan enemmän ja joskus vähemmän. Usein viikonloppuisin kun aikaa on vaikka muille jakaa saatan viettää tunninkin nassuani sutien. Kai tätä tilaa voisi kutsua myös jonkinlaiseksi arkimeikkaamattomuudeksi. Tietyllä tapaa haluaisin olla se nainen, joka on aika tyylikäs ja huoliteltu ja kai sellainen jossain sisälläni piileekin, mutta todellisuus on jotain muuta. Todellisuus on jossain ”luomun” ja meikatun välimaastossa
Millainen suhde teillä on meikkaamiseen?
Ite tulee kyllä meikattua joka päivä, kun tykkään niin siitä lopputuloksesta 🙂 Joskus saatan kyllä vaikka viikonloppuna jos illalla on sauna niin olla meikkaamati, mutta yleensä sitä edes sutaisee mineraalipohjaa tai jotain. Inhoan näyttää yhtään homssuiselta kun mulle tulee sit jotenkin muutenkin homssuinen olo 😀 Joten naama kuosissa = elämä kuosissa.
Mä en automaattisesti kenenkään meikkaamatonta olemusta homssuiseksi, mulla homsuisuus on jotenkin huomattavasti kokonaisvaltaisempi olemisen tila kuin pelkkää meikin puuttumista. Taidan silti kuitenkin ymmärtää mitä tarkoitat, meikki tavallaan viimeistelee kokonaisuuden ja siksi itsekin meikkaan aina ”tärkeisiin” tilaisuuksiin.
Mä suosin nykyään eniten aika luonnollista meikkiä, vaikka välillä työt vaatiikin punaista huulipunaa tai intensiivisempää silmämeikkiä. Silti tykkään eniten raikkaasta lopputuloksesta. Pidän vähintään kerran viikossa päivän, jolloin en meikkaa ollenkaan, enkä laita iholle yhtikäs mitään. Jos olen koko päivän kotona, en laita edes kosteusvoiteita 😀 Saatan kuoria ihon ja laittaa sen jälkeen naamion, mutta sitten annan ihon vain olla koko päivän. Illalla sitten taas sy-voiteet ja muut 😉 Sun suhde meikkaamiseen ja meikkaamattomuuteen kuulostaa todella hyvältä. Meikkasi tai ei, juuri niin sen pitää ollakin, että itsestä tuntuu hyvältä 🙂
Mulle on ollut aika vapautavaa tajuta, että meikkaaminen ei ole mikään pakko, vaan jotain mitä voin tehdä kun haluan. Siis toki olen aina nauttinut meikkaamisesta, silloinkin kun en osannut lähteä kotoa postilaatikkoa tai roskista kauemmaksi ilman meikkiä. Aikaisemmin meikkaamista kuitenkin pitä sellaisena asiana, joka kuuluu asiaan, vähän kuin hampaiden harjaaminen ja suihkussa käynti.
Samanlainen, mä olen useamman päivän viikosta ilman meikkiä kuin meikillä. Todellakin koen rentouttavana harrastuksena ja uloslähtiessä, tapaamisiin yms. Se vaan kuuluu jotenkin siihen asiaan ja valmistautumiseen, saan siitä itselleni rentoutta.
Juuri näin!
Nuorempana piti aina meikata, vaikka lähti vain kauppaan, mutta nykyään voin ottaa rennommin enkä enää niin paljoa mieti miltä näytän 🙂
Kai se on myös sitä iän tuomaa varmuutta 🙂
Sama täällä, suurin osa viikosta menee yleensä kokonaan ilman meikkiä, mut illanviettossa se kuuluu siihen nautintoon kun saa tälläytyä. Huitelen usein kaupoissa ja muualla ihmisten ilmoilla ilman meikkiä, mutta ilman kynsilakkaa olis täys katastrofi! 😀
Tälläytyminen on nimen omaan tosiaan nautinto! On oikeasti kivaa puunata itseään viimeisen päälle 😉
Mulla akne jätti pahat jäljet kasvojen iholle, ja nykyään couperosa pitää huolen siitä, ettei mua töissä ilman meikkiä näy. Koen saavani huolitellusta olemuksesta itseluottamusta ja turvaa – toimin asiakaspalveluammatissa, ja asiakkaat nykyään useammin ja röyhkeämmin kommentoivat myyjän olemusta.
Vapaapäivinä, jos mitään erityistä ei ole, annan ihon levätä. Kaupassa voin ilman meikkiä käydä, mutta ihan täysin sinut en ole paljaan naamani kanssa. Mutta viisi-kuusi vuotta sitten ei edes kaupassakäynti ollut vaihtoehto, joten pienin askelin ja iän tuomalla itsensä hyväksymisellä on menty eteenpäin. 🙂
Mä en ole työssäni kasvokkain tekemisissä asiakkaiden kanssa joten sekin varmasti vaikuttaa tähän arkimeikkaamattomuuteeni. Jos olisin silloin varmasti minäkin tekisin aamuisin edes kevyen meikin tai niin ainakin ajattelen.
Ymmärrän hyvin, sillä mulle iho oli todella pitkään se isoin epävarmuuden lähde, enkä varmasti vieläkään ole päässyt siitä täysin eroon. Viimeisimmällä aknekierroksella, loppuvuonna 2014, vaikka iho oli huono en silti enää kokenut tarvetta meikata finnejä aina kotoa lähtiessä piiloon. Ehkä koin, että tilanne ei parane tai muutu mihinkään, vaikka kuinka yrittäisen meikata ongelmaa pois.
Mulla tulee töihin laitettua sellainen perus arkimeikki eli pohja, peiteaine, puuteri, varjostukset, kulmat ja ripsari. Joskus kun olen töiden jälkeen menossa jonnekin laitan hiukan paremmin, mutta normaalisti menen näillä. Viikonloppuisin meikkaan milloin sattuu, joskus kun tarttee materiaalia blogiin tulee meikattua pariinkin otteeseen, muuten ei juurikaan. Nykyään lähden ilman meikkiä melkeen minne vaan, jopa salille vaikka peilistä tuolloin katsookin punoittava ja ei niin hehkeä Hanna. Senkin kanssa on oppinut elämään eikä kaikkialle tarvitse enää pynttäytyä.
hanna
http://www.hannamariav.com
Aina jos saavun töihin normaalia meikatumpana, joku kysyy mihin olen menossa töiden jälkeen 😀 Ovat oppineet mun tavat hyvin näiden vuosien aikana..
Rakastan meikkaamista, mutta sitä tulee aika vähän tehtyä. Töihin en yleensä meikkaa ollenkaan (teen hoitajan työtä), mutta joskus saatan laittaa vähän kulmakarvaväriä ja vähän puuteria töihin, jos jaksaa. Vapaapäivinä ja lomilla tykkään meikkailla vähän rajummin, jos menen esim käymään kaupungilla.
Mullakin tavallaan käy noin, että otan sitten meikatessa sen meikkaamattoman ajan ”kiinni” tekemällä oikein kunnon meikin 🙂
Pystyn kyllä käymään kaupassa jne ilman meikkiäkin, mutta mieluiten välttelen näyttäytymästä meikittömänä. Kirjava iho, olemattomat kulmat ja meikittömänä ikiväsyneen näköiset silmät ei oikein mieltä kohenna. Muutaman kerran kun on töihin menny normia vähemmässä meikissä, ovat kommentit olleet ”oletko kipeä?”. Meikittömänä en ole eläissäni ollut töissä, juurikin tuosta syystä.
Tuo on muuten jännä ilmiö, että mielletään sairaan näköiseksi ilman meikkiä. Mä luulen, että se on lähinnä se mihin ihmiset on tottuneet. Jos on aina meikattuna, vaikka vähänkin, niin sitä aletaan pitää normina sen ihmisen kohdalla. Mulla taas käy töissä sitä, että saan aina kyselyitä tyyliin ”Mitäs erikoista sulla tänään on?” jos oon meikannut töihin 😀