Eräänä maanantaisena aamuna syksyllä 2019 kampesin itseni töihin flunssaisena kahden sairauslomapäivän ja lepoviikonlopun jälkeen. Maanantai alkoi viikkopalaverilla, jonka loputtua esimieheni kysyi minulta ”Oletko ihan kunnossa?”. Sopersin vastaukseksi hyvin epävarman ”En tiedä”. Tuo vastaus kuvasti todella hyvin sen hetken oloani, mutta myös laajemmin fiilistäni edellisvuonna. Sairastin vuonna 2019 borrelioosin (osa minua IG:ssä seuraavista saattoi tämän huomata) ja sain lisäksi diagnoosit kahteen pitkäaikaissairauteen. Borrelioosi meni onneksi ohi kahden viikon antibioottikuurilla, eikä se jättänyt pelottavia hermostollisia oireita. Ne kaksi muuta diagnoosia olivat migreeni ja aikuisiän diabetes.
Ensimmäisenä diagnoosina kesällä 2019 tuli migreeni. Migreeni ei ollut mikään varsinaisesti uusi juttu, lähinnä sain nimen minua pitkään vaivanneille oireille ja kunnon lääkkeet kohtauksen katkaisuun. Mulla on ollut päänsärkyjä ihan muksusta asti, jos ei nyt ihan alle kouluikäisestä asti, niin ainakin ala-asteikäisestä asti. Vuoden 2019 keväällä päänsäryt menivät niin pahaksi, että en enää saanut särkyä katkaistu käsikauppalääkkeillä. Sain migreeniin kohtauslääkkeen ja estolääkkeen. Sen jälkeen on kokeiltu vielä paria eri estolääkettä ja seuraavaksi kokeiluun menee biologinen lääke Ajovy. Särkypäiviä minulla on kuukaudessa 10-20. Toiset särkypäivät on pahempia ja toiset lievempiä. Migreeni kuuluu arkeeni jos ei ihan päivittäin, niin ainakin viikoittain.
Syksyllä 2019 kävin astmakontrollissa ja toin esille miten minua väsyttää paljon ja usein, vaikka nukkuisin 7-10h yöunia. Olen väsymystä valittanut aikaisemminkin ja sen tiimoilta on tehty uniapneatestiä, tutkittu kilppariarvoja, tsekattu ferritiini ja ties mitä muuta. Kaikki on ollut OK, ainoastaan astma dg:n sain 2015. Tämä lääkäri päätti määrätä minut sokerirasitus testiin, sellaista minulle ei oltukaan aikaisemmin tehty. Sokerirasitustestissä otetaan 0h näyte, eli paastosokeri, juodaan pullollinen glukoosilitkua ja kahden tunnin päästä mitataan 2h sokeriarvo.
Jos sokerirasituksessa 2h arvo on enimmillään 7,8 mmol/l on tulos normaali, jos arvo on 7,8-11 mmol/l on kyseessä alentunut sokerinsieto ja jos 2h arvo on yli 11 mmol/l on kyseessä diabetess. Paastoarvoni oli 6,2 mmol/l eli hiukan koholla, muttei vielä katastrofaalinen, mutta 2h arvo olikin sitten 11,7 mmol/l. Sokerirasituksen perusteella minulla oli siis kakkostyypin diabetes.
Valehtelisin jos väittäisin, että kokeen tulos ei olisi ollut shokki. En koe olevani millään tavallinen tyypillinen D2-potilas. Vahva sukurasite äidin puolelta on minua diabeteksen mahdollisuuteen toki valmistanut, mutta en osannut odottaa, että saisin diagnoosin jo 33 vuotiaana. Äidilläni D2 kun puhkesi muistaakseni noin 40-vuotiaana eli varsin nuorena hänelläkin. Äidilläni on 3 veljeä ja 2 siskoa, heistä yhdellä oli D1 ja kaikilla muilla on D2. Äitini puolelta myös muilta sukulaisilta diabetesta löytyy.
Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että median ja terveysjulkaisujen (Terveyskirjasto mukaan lukien) mukaan D2:n sairastunut ihminen on runsaasti ylipainoinen, hänellä on korkea verenpaine ja huonot kolesteroliarvot. Ylipainoa minulla on noin 5kg, ei siis merkittävästi, tupakoinut en ole koskaan, kolesteroliarvoni ovat olleet aina hyvät, kuten myös verenpaineeni. Pitkäaikaissokeri, joka kertoo pidemmän ajan sokeritasapainosta on terveen viitteissä ja paastosokerini on vain nippanappa normaalin rajan yläpuolella. En koe istuvani kakkostyypin muottiin oikein mitenkään muuten kuin sukurasitteen osalta.
D2 diagnoosin jälkeen fiilis on ollut lähinnä se, että diabeteksen puhkeaminen on oma vikani. Vaikka diabetes olikin minulle jo entuudestaan tuttu sairaus, olen oman diagnoosin jälkeen lukenut etenkin kakkosesta paljon ja mitä enemmän luen, sitä vähemmän tunnistan itseäni kakkoseen sairastuneista. Mediassa jutut kakkostyypin diabeteksesta pyörivät lähes aina painonpudotuksen ja sitä kautta saavutetun remission ympärillä. Virallisissa materiaaleissa korostetaan painonhallinnan ja painonpudotuksen merkitystä.
Konkreettisella tasolla D2 diagnoosi on näkynyt elämässäni aika vähän. Diagnoosi on muokannut syömistäni sen verran, että olen vaihtanut valkoisen riisin tummaan ja pyrin syömään aikaisempaa vähemmän nopeita hiilareita, ne kun juuri pompsauttavat ruokailun jälkeisen sokerin taivaisiin. Lääkitystä minulla ei D2:n ole, lääkärini ei pitänyt sitä tarpeellisena sokeriarvojeni kokonaisuutta tarkasteltuaan. Kuulemma metformiinista ei minulle mitään apua edes olisi.
Eniten D2 diagnoosi on vaikuttanut omaan mielialaan ja ajatusmaailmaan. Minun on ollut todella vaikea hyväksyä diagnoosia ja päällimmäisenä mielessä on hirvittävä epäonnistumisen tunne. Vaikka järjellä tiedän, että kohdallani D2 johtuu varmastikin suurimmaksi osaksi raskaasta sukurasitteesta, on minulla silti sellainen olo, että olen tämän sairauden aiheuttanut itse itselleni. Soimaan itseäni viidestä ”ylikilosta” ja siitä, että en ole onnistunut pitämään kaikkea muutama vuosi sitten pudottamaani painoa poissa. Siitäkin huolimatta, että paastosokerini on ollut ensimmäisen kerran huomattavan korkealla vuonna 2015, jolloin olin normaalipainoinen. Tuolloin paastosokeri oli 7,9 mmol/l eli yli D2:n diagnostisen arvon. Ilmeisesti minuun on todella vahvasti istutettu se ajatus, että D2 johtuu nimenomaan yksilön omista huonoista valinnoista. Siitäkin huolimatta, että äitini on terveellisesti syövä, sopivasti liikkuva ja normaalipainoinen aikuisiän diabeetikko. Miksi minusta tuntuu, että D2 on ”oma vika” minun kohdalla, jos en ole äitini kohdalla koskaan niin ajatellut?
Onko ruudun takana ketään muuta nuorena D2:n sairastunutta tai sellaista, joka ei täytä aikuisiän diabeetikon perinteisiä raameja?
Hei,
Sain myös normaalipainoisena ja liiikunnallisena ihmisenä DM2 diagnoosin ja suvun DM tausta hyvin samanlainen kuin kuvasit. Meillä syyksi paljastui geenivirheestä johtuva MODY diabetes.
Asian voi selvittää geenitestillä esim. tutkimukseen osallistumalla. Mody-diabeteksen hoitolinja eroaa perinteisestä DM2:sta eli on tulevaisuuden hoitovalintojenkin osalta hyvä tietää jos kyse onkin modysta.
Kurkkaa tämä:
https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/diabeteksen-syiden-geneettinen-ja-metabolinen-luonnehdinta/tutkimus-ja-projektit/finnmody-tutkimus
Itseasiassa osallistuin FinnMody-tutkimukseen kesällä ja modya tai middia ei minulta löytynyt. On selvää, että hyvin periytyväsyä D2:sta on kyse, äidin puolella sitä on paljon, enemmän kakkosta, mutta myös ykköstä, mutta modya tai middia se ei ole. Itseasiassa toivoin, että kyse olisi ollut modysta tai middista sillä silloin tämä sairaus olisi ollut helpompi hyväksyä.
Kiitos, kun kirjoitat tärkeistä aiheista! On hyvä puhua asioista avoimesti, jotta tietoisuus leviää ja mahdollisesti joku muukin tunnistaa oireet ja osaa hakea apua. Muistan myös astmaesimerkkisi: jatkuva flunssakierre aikuisella ei ole normaalia.
Itselläni ainoa diagnoosi on kilpirauhasen vajaatoiminta, joka sekin oli sattumalöydös. En ehtinyt oireilla juurikaan ja hoito on halpaa ja helppoa. Diabetesrasitetta löytyy molemmista suvuista, enimmäkseen DM1:tä.
Olet oikeassa siinä, ettet ole tyypillinen DM2-potilas. Yleisimmin tulee tosiaan mieleen henkilö, jolla on muitakin metabolisen oireyhtymän piirteitä. Onneksi nykyään jo hieman paremmin ymmärretään, että diabetes on joukko erityyppisiä insuliinpuutoksen tai -resistenssin piirteitä ja siten hoitokin on yksilöllistä.
Toivon, että löydät hyviä tapoja huolehtia omasta jaksamisestasi 🙂 Genetiikalle emme voi mitään, voimme vain olla lempeitä ja hoitaa itseämme parhaan tiedon mukaan. Ihanaa kevättä!
Kiitos kommentistasi 🙂 Tosiaan, mulla hoitamattoman astman selkein oire oli flunssakierre, toki oli myös hengästymistä, mutta kun flunssa oli koko ajan päällä oli ihan mahdotonta sanoa johtuiko se flunssasta tai astmasta.
Mulla on tällä hetkellä motivaatio jotenkin ihan hukassa, ehkä juuri siksi, että on sellainen fiilis, että en kuitenkaan pysty vaikuttamaan tähän sairauteen tai sen etenemiseen mitenkään. Toki tiedän, että asia ei niin ole, mutta kun muutettavaa on niin vähän, suuria tuloksia on ihan turha odottaa. Yritän kuitenkin muistaa, että mun arvot on vielä ihan kohtalaisen hyvä, että ihan allikossa tässä ei kuitenkaan olla 🙂
Kiitos rehellisestä ja autenttisesta kirjoituksesta! Mulla ei ole omakohtaista kokemusta diabeteksestä, viereltä ja läheltä katsoen kyllä. Kirjoituksesi kosketti ja herätti halun lohduttaa. Se ei ole tietenkään ihan realistista näin tuntemattomana kirjoittajana. 🙂 Inhimillisyyden ja haavoittuvuuden näyttäminen resonoi ihmeellisellä tavalla. Se synnyttää yhteyttä ja myötätuntoa tälläkin kommunikaation välineellä.
Mua itseäni on auttanut omissa kipuiluissani ihan toisenlaisen sairauden (adenomyoosi) kanssa ajatus, että en identifioidu siihen. Että en ole sairas, vaan mulla on sairaus. Syvyyspsykologiassa ajatellaan, että ihmisellä on kaksi (tai useampikin) ”keskusta”, joista tietoisuuden keskus on vain yksi. Ihmiseen mahtuu monenlaista ja ristiriitaistakin sisältöä. Eri puolien ja ominaisuuksien sekamelska on mulle lohduttava ajatus: saan olla kokonainen, vaikka joissain kohdissa on kaikenlaisia säröjä. Yhden osa-alueen epätäydellisyys ei riko ihmisyyttä ja kokonaisuuden mahdollisuutta.
Vaikka monista sairauksista puhutaan itseaiheutettuina, on se monimutkaisen asian yksinkertaistamista. Median juttujen perusteella saa helposti kuvan, että sairastuminen on yhteenlaskua: yksi riskitekijä lisää yhtälöön ja pim, sairastut. Se voi syyllistää tai lannistaa tai tehdä voimattomaksi. Elämä on mysteeri, joka tuo eteen sitä sun tätä, usein paljon sellaista, jota ei todellakaan olisi tilannut. Vaikka sairastuneita voidaan profiloida, olet ainutlaatuinen yksilö, jota yksikään tyypillisen sairastujan lista ei saa eikä voi määritellä. Voisiko D2:sta tulla sulle vähitellen ominaisuus, joka on kuin ihotyyppi? Se on välillä yhdentekevä, välillä huomiota vaativa, mutta ei kuitenkaan määrittele sitä, kuka todella olet.
Halaus ruudun takaa!
Kivaa, kun kirjoittelet näistä terveysaiheistakin näin rehellisesti! Olen itsekin kärsinyt paljon mm. flunssakierteistä, jotka ovat välillä vetäneet aivan maan rakoon. Onhan se nyt todella perseestä sairastaa koko ajan. Samoin migreenistä ja astmasta kärsin, mutta ne mulla on olleet diagnosoituna jo lapsesta saakka ja pysyvät aika hyvin kurissa, joten en osaa niitä surkutella.
Hiljattain sain diagnoosin raskausdiabeteksesta. Paastosokeri oli jotain 5.7, muut arvot normaalit. Oli kyllä vaikeaa hyväksyä diagnoosia! Alkuun tein kiltisti mittauksia sormenpäät mustelmilla ja kipeinä. Kaikki normaalia, paitsi sushimättöjen jälkeen vähän koholla. Alkoi ärsyttää turhalta tuntuva mittailu ja eritoten terveydenhoidon ”kyttääminen” asian tiimoilta. Niitä tuloksia kun pitäisi raportoida koko ajan, ihan sama, vaikka olisivat normaaleita. Nyt koen kuitenkin syyllisyyttä, että vaarannanko vauvan terveyden kun en tottele ohjeistusta. Ainakin mittaamisessa pitäisi taas reipastua, niin kammottavaa ja kuormittavaa kuin se onkin. Mutta joo, koen kyllä järjenvastaista syyllisyyttä koko sairaudesta. Olen ihan reilusti ylipainoinen, ja hemmetin stressaantunut kroonisesti (stressihormonit vaikuttavat ymmärtääkseni samassa osassa solua kuin sokeritasapainon säätely… jotain tuon suuntaista terkka selitti ainakin :D). Yritän lohduttaa itseäni, että olen tehnyt parhaani ja sille on syynsä, miksi ylipainoa on kertynyt. Ja että se ei ole AINOA syy db:n puhkeamiselle, ei todellakaan. Turhaa käyttää energiaa itsensä syyllistämiseen, kun senkin mentaalisen kapasiteetin voisi käyttää parempien valintojen tekemiseen jatkossa. Mutta todellakin samaistun voimakkaasti! Itsellä vielä yhdistyy tähän pelko siitä, että puhkeaako mulle sitten ”oikea” db (raskausdb altistaa), ja tuntuu, että pitäisi alkaa heti laihduttaa kun lapsi syntyy (missä ei olisi järkeä mun syömishäiriötaustalla). Oman kehon kunnioitusta ja arvostusta tässä voi ainakin opetella. Ja sen, että vaikka diagnoosi vaikuttaisi elämään, siihen ei kannata identifioitua. Tätä ymmärrettävästikin näkee ajoittain pitkäaikaissairailla.
Kaunista kevättä Heidi!