Eilisen meikkipostauksen jälkeen onkin hyvä hiukan pohtia suhdettani meikkaamiseen ja erityisesti meikkaamattomuuteen. Meikkaamisella on ollut minulla aina kahtalainen merkitys. Se on  sekä ihon ”virheiden” peittämistä, että luovaa itseilmaisua ja rentouttavaa harrastamista. Vielä alunparikymppisenäkin tunsin tarvetta meikata aina ulos lähtiessä. Meikkaaminen ei ollut niinkään rutiini vaan enemmänkin tietyllä tapaa pakko. Finnit, vanhat arvet, ihon punoitukset ja tummat silmänaluset oli pakko saada piiloon. Usein arkimeikkini meikkini käsitti vain meikkivoiteen, peiteaineen, puuterin ja ripsivärin, toisinaan myös aurinkopuuterin. Huulipunat ja silmämeikit saivat odottaa rentoja hetkiä ja viikonlopun menoja.

Viime aikoina minulla on ollut kaksi ääripäätä. Lähes äärimmilleen meikattu ja tällätty Heidi ja täysin luonnollinen meikkaamaton Heidi. Blogini saattaa antaa minusta kuvan ihmisenä, joka on aina vimpan päälle ja tärkätty ja tällätty, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Työkaverini näkevät minut useimmiten ilman meikkiä kuin meikattuna. Useimmiten meikkaan edes kerran viikossa, mutta on niitä sellaisiakin viikkoja kun en meikkaa kertaakaan, harvemmin tosin. Viime viikolla meikkasin kahtena päivänä, lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina omaksi iloksi ja saadakseni materiaalia blogiin ja sunnuntaina koska olimme menossa teatteriin ja syömään anoppini kanssa.

Minulla on aina ollut varsin hyvä itsetunto, mutta aknesta kärsineenä kasvojeni iho on ollut suurin epävarmuuteni lähde. Ihon parannuttua ja iän kartuttua on ihoepävarmuutenikin rapissut pois. Toki minullakin on huonoja päiviä jolloin peilistä tuntuu tuijottavan Heidi, jonka ulkonäössä ei ole mitään hyvää, mutta ne ovat aina vain huonoja hetkiä, jotka menevät ohi. Vaikka kasvoissani olisi muutama näppy, iho olisi epätasaisen värinen vanhojen finnien jäljiltä ja silmänalusilta paistaisi kuutamon lailla huonosti nukutut yöt, en tunne enää pakkoa piilottaa niitä meikkin alle. Toki edes kevyesti ehostettu nassu näyttää aina vähän pirteämmältä ja kivemmalta peiliin katsoessa, mutta ei siitä meikkaamattomassakaan naamassa lopulta mitään vikaa ole. Meikkaamisesta on tullut valinta.

Meikkaamisesta on tullut myös korostetusti nimenomaan rentouttava harrastus, itseilmaisun keino ja tapa laittautua. Lähtiessäni kylään, ravintolaan tai viettämään iltaa kaverien kanssa meikkaan aina. Se kuuluu asiaan ja saa olon tuntumaan ”juhallisemmalta”. Joskus meikkaan enemmän ja joskus vähemmän. Usein viikonloppuisin kun aikaa on vaikka muille jakaa saatan viettää tunninkin nassuani sutien. Kai tätä tilaa voisi kutsua myös jonkinlaiseksi arkimeikkaamattomuudeksi. Tietyllä tapaa haluaisin olla se nainen, joka on aika tyylikäs ja huoliteltu ja kai sellainen jossain sisälläni piileekin, mutta todellisuus on jotain muuta. Todellisuus on jossain ”luomun” ja meikatun välimaastossa

Millainen suhde teillä on meikkaamiseen?